Länkkärit ja kung fu -tarinat ovat pitkään kiehtoneet minua ja muokanneet etiikkaani sekä siten myös politiikkaani. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui, kun näin Sergio Leone spagettiwestern-elokuvat. Niissä nimettömänä kulkeva mies ratsastaa läpi kartoittamattoman lännen pysähtyen antamaan rosvoille kyytiä ja nukkumaan neitojen viereen. Kuitenkin aina aamun koittaessa hän joutuu jälleen lähtemään, sillä pysyäkseen vapaana hän ei voi jäädä paikalleen. Sergio ei antanut hänelle nimeä, koska kukaan ei oppinut tuntemaan häntä. Tämä mies on kesyttänyt luonnon, ja hevosellaan hän ratsastaa minne tahansa hänen sisimpänsä ohjaa. Hän voi kartoittaa länttä, mutta ei rakentaa sitä. 

Myöhemmin Jackie Chan esitteli minulle Shaolin-munkin. Vuoren huipulle munkki on rakentanut temppelin, ja käveltyään sen rappuset alas antavat kyläläiset vuoren juurella hänelle riisiä. Munkki on luonut paikan, jossa voi elää rauhassa. Se ei ole kaupunki, vaan kylä, osa luontoa. Hän joutuu kävelemään, koska hän ei ole ottanut hevosta luonnolta. Sen takia käärmeet jättävät hänet rauhaan. Kun rosvot ja barbaarit yrittävät rikkoa luonnon harmonian, on munkin tehtävä palauttaa se ennalleen. Hän ei voi koskaan toimia ensimmäisenä, hän voi vain reagoida. Munkki on antanut tahtonsa pois saadakseen rauhan.

Aiemmin länkkäreitä katsellessani olisin sanonut, että ihminen on sama kuin hänen tahtonsa, jonka luovuttaminen tarkoittaa kuolemaa. En tajunnutkaan kuinka oikeassa olin. Se tahto on se osa sisimmässä, joka haluaa kesyttää ympäristönsä. Se, joka haluaa määrätä milloin käärme häntä puraisee ja milloin ei. Ei hän voi komentaa luontoa, joten hän joko tappaa sen lähettiläät tai ratsastaa heitä pakoon. Se on elämän julistus.

Nimetön mies vielä elää minussa, mutta hän vetää viimeistä henkeään. Hän määrää minua valehtelemaan kun maailma ei ollutkaan niin kuin sen piti olla. Kun karma heittää kermapiirakan naamaani, Nimetön mies vannoo etten sitä ansainnut. Aina kun eksyn hän suuttuu minulle. Meidänhän piti olla jo kunnian äärellä. Hän vannoo, että pystymme siirtämään hurrikaanin. Ja minä uskon häntä. 

Jossain vaiheessa Munkki saapui Nimettömän miehen vierelle. Hän kehottaa minua lopettamaan joessa räpiköimisen ja kellua veden päällä. Saadakseni mielen tyyneyden on egoni kuoltava. On päästettävä irti hurrikaanista, hyväksyttävä sen olemassaolo ja lopulta sillekin on annettava anteeksi. Ne sanat saavat kylmän hien valumaan Nimettömän miehen niskaan. Viimeisenä yrityksenä hän kertoo, että hänen kuoltuaan ei vapautta voi enää koskaan saada takaisin. Silloin ei sortoa voi nähdä.  

Hän viittaa saarnaan, jonka mustan nationalismin johtajan Malcolm X:n piti kotiorjista. [1] Malcolm X haukkui kotiorjiksi ne mustat, jotka halusivat poistaa rotuerottelun ja kuitenkin säilyttää 60-luvun liberaalin status quon. Hänen mielestään Antebellum Etelän kotiorjille riitti tyydyttävät olot, jossa heille kelpasi syödä isäntäväen tähteitä ja nukkua hikoillen päätalon ullakolla. He eivät nähneet itseään orjina vaan osana talon väkeä. Kun Nimetön mies kuolee, jää jäljelle sokea orja eli munkki.

Ei. Munkki ei ole orja, vaikka hän syö yhtä huonosti eikä voi poistua talostaan. Miksi? Koska munkki ei ole kahlittu ihmiseen vaan johonkin suurempaan. Ehkä siksi emme enää ihannoikaan ritareita kuten ennen. Ritari on jalo, rehti ja oikeudenmukainen, kuten munkki. Mutta ritari toimii aatelisen palveluksessa. Hän on kahlittu ihmiselle. Vaikka aatelinen väittäisikin olevansa yhteydessä Jumalaan, ei hän voi antaa valaistusta tai rauhaa. Ritari ei voi kieltäytyä herransa komennosta. Munkki taas antaa anteeksi herra iso-herralle, mutta kuitenkin sanoo ei. 

Kung fu -elokuvia katsellessani tunnen kuinka pitämäni perusarvot tärisevät kuin mannerlaatat allani, enkä pysty virittäytymään uuteen resonanssiin. Syy on siinä, että kuten munkki, pystyn antamaan anteeksi mutta en sanomaan ei. Eläköön siis Nimetön mies vielä hetken kunnes ritari poistuu ja munkki jää.

“Herra tarvitsi orjan ja hyvän sellaisen hän löysi sinusta.” – Näin eräs ystäväni vitsaillen sanoi minulle, mikä sai minut kirjoittamaan ajatuksiani ylös.

Viite:

[1] Malcolm X. (1963, tammikuu 23). The House Negro ja The Field Negro [Puhe]. Michiganin osavaltion yliopisto, East Lansing, Michigan. Haettu osoitteesta [https://ccnmtl.columbia.edu/projects/mmt/mxp/speeches/mxt17.html]